Alakulo - unohdettu sana, tuttu tunne

Kun ihminen sanoo olevansa masentunut, hän voi tarkoittaa vain sitä, että mieli on hetkeksi painunut alas. Mutta entä jos se ei olekaan masennusta, vaan sitä vanhaa ja kaunista sanaa alakulo?

Alakulo on kuin ohut harso, joka laskeutuu mielen ylle. Se ei ole sairaus, vaan sävy, joka tekee hetkestä tummemman, hiljaisemman. Jokainen meistä kohtaa sen silloin tällöin: sadepisaroiden ropistessa ikkunaan, arjen velvollisuuksien painaessa hartioita tai kun elämä ei kulje aivan niin kuin toivoimme.

Nykyään tuntuu siltä, että kielessämme hypätään suoraan masennukseen. Kun puhumme vain yhdellä sanalla, katoaa vivahteiden kirjo. Liian usein alakuloiset hetket niputetaan suoraan masennukseksi, vaikka kyse olisi vain ohimenevästä mielialan notkahduksesta. Tämä kaventaa kielen rikkautta ja vaikeuttaa oman tunnekokemuksen tunnistamista: kaikki tummemmat hetket kuuluvat elämään, mutta niitä ei enää osata nimittää oikeilla sanoilla.

Elämään kuuluvat valot ja varjot, aivan kuten vuodenajat kulkevat vuorollaan. Toisinaan päivät ovat kirkkaita, täynnä voimaa ja iloa. Toisinaan taas maailma tuntuu harmaalta, ja valo piiloutuu pilvien taakse. Mutta ilman varjoja emme osaisi arvostaa valoa, eikä ilo tuntuisi niin syvältä ilman alakuloisia hetkiä. Juuri tämä vaihtelu tekee elämästä elämän makuista – monisävyistä, rikasta ja todellista.

Sanat ovat kuin väripaletti, jolla maalaamme tunteitamme. Jos käytämme vain vahvimpia värejä, menetämme pehmeät sävyt, jotka tekevät kuvasta elävän. Alakulo on sana, joka antaa mahdollisuuden sanoa: "Olen tänään vähän alakuloinen" – ja se riittää. Se ei vähättele masennusta, mutta tunnustaa sen, että elämässä on myös ohimeneviä notkahduksia, jotka kuuluvat ihmisyyteen.

Ehkä olisi aika kutsua alakulo takaisin kieleemme. Antaa sen istua hetken vierellämme, muistuttaa, että joskus on lupa olla hiljaa, hengittää syvempään ja odottaa, kunnes valo taas palaa näkyviin.